Bo Carpelan: "Lyyrikon välintilinpäätös", Parnasso 3/1979

Suuren suomalaisen kirjailijamestarin jatkuvasti olennainen teksti, jossa hän kuvaa omaa runoilijantyötään ja lyriikan hahmotusfilosofiaa ja menetelmiä. Kirkastunut, hiottu timantti, jolla on pysyvä paikka omassa ydinkirjastossani. Teksti tuli uudelleen eteeni tavattuani äskettäin mestarin, jonka säkenöivä elinvoima, charmi ja loistelias sivistyneisyys lumosivat Pipsan ja minut täysin.

"Samoin kuin runo kokonaisuutena on osiansa suurempi, on sen genealogia, sen sukupuu vain pienoiskuva isommasta ja mahtavammasta puusta, jonka juuret ovat syvällä tarustossa ja myyteissä, unessa ja visiossa."

"Minähän en koskaan ole pystynyt tajuamaan että minkäänlainen lukeminen voisi olla pakoa todellisuduesta, minusta se päinvastoin on harjaantumista siihen."

"Takana on idea äärimmäisen objektiivisuuden saavuttamisesta äärimmäisellä subjektiivisuudella: mitä persoonallisempi panos, sitä paremmat mahdollisuudet yleispätevyyteen."

"...runo kaikessa yksinkertaisuudessaan on moraalinen teko. Se näyttää piilevän ja yksinäisen, näkemättömän ja puhumattoman, pelistä pois joutuneet ja unohtuneet, yksilöllisen; ja se yrittää säilyttää kielen arvokkuuden."

"Kieli on saatava aineelliseksi, esineelliseksi, eläväksi, painavaksi, keveäksi, levolliseksi, aktiiviseksi. ... Runosta tulee kokemusta luovaa, sen antaa uusia silmiä, uusia aisteja, sillä tavoin osallistuen aina sekä syvyyssuunnassa että pitkälle tähdäten."