Pierre Hadot: Mitä on antiikin filosofia?

Elämänfilosofisesti virittyneen tutkimuskirjallisuuden huipputeksti Tapani Kilpeläisen erinomaisena suomennoksena.

Antiikin filosofia kytki filosofian, filosofisen puheen ja elämänmuodon kiinteästi toisiinsa, Hadot osoittaa. Analysoiden filosofian syntyä Sokrateesta Plotinokseen, Platonista Aristoteleeseen ja epikurolaisista stoalaisiin, kirjan pääväittämänä on osoittaa, miten erilaisuuksien keskellä näitä antiikin keskeisiä ajattelijoita ja suuntauksia yhdisti yksi perusasia: "filosofia on ennen kaikkea tapa elää"; "filosofia on valmistautumista viisauteen" (s. 17), "ainakin Sokrateesta lähtien oli niin, ettei elämäntavan valitseminen ollut jonkinlainen ylimääräinen jatke filosofoimisen lopussa"; pohjimmaisena on ”ajatus filosofiasta, jossa … filosofia ymmärretään puhetavaksi, joka kytkeytyy elämäntapaan, ja elämäntavaksi, joka kytkeytyy puhetapaan.” (s. 38)

Tätä näkökulmasta filosofia ei ole elämästä erillinen teoreettinen, tiedollinen tai opillinen hanke, vaan rikaste itse elämän elämiseksi. Kyse on elämäntaidosta. Sofia on taitoa, joka ilmenee käytännössä.

Huomio kääntyy yksilöön ja hänen henkiseen kehitykseensä. ”Sokrateelle tieto ei ole väitteiden ja kaavojen kokonaisuus, joka voidaan kirjoittaa muistiin, välittää tai myydä valmiina.” (s. 41). ”Hän itse ei tiedä eikä opeta mitään, vaan esittää vain kysymyksiä, ja juuri hänen kysymyksensä ja kuulustelunsa auttavat hänen keskustelukumppaneitaan synnyttämään ’oman’ totuutensa.” (s. 41)

”Sokrates ei esitä tätä ’olemiskutsua’ ainoastaan kysymyksillään ja ironiallaan, vaan myös ja ennen kaikkea tavallaan olla, elämäntavallaan, omalla olemuksellaan.” (s. 43) ”Juuri Sokrateen vaikuttava yksilöllisyys herättää yksilöllisyystietoisuuden hänen keskustelukumppaneissaan.” (s. 46)

Kyseessä on alkuperäinen moraalinen pyrkimys elämää hyvä elämä. Se ei ole mahdollista ilman omin toimiin ja ajattelutapoihin kohdistuvaa syvällistä, uudistuvasti toistuvaa tutkimista ja kyseenalaistusta – ”elämä ilman tätä tutkiskelua ei ole elämisen arvoista” (s. 50, Hadot lainaa Sokrateen kuuluisia sanoja Apologiasta).

”Hän osoitti ensimmäisenä, että arkielämä antaa mahdollisuuden filosofoida aina ja kaikkialla, kaikessa, mitä meille tapahtuu, ja kaikesta, mitä teemme.” (s. 53)

Hadot painottaa myös varhaisen filosofian yhteisöllisiä ulottuvuuksia. Kasvatus ja dialogi ovat hengen viljelyn avainaluetta. ”Filosofisesti eläminen on ennen kaikkea sitä, että käännytään älylliseen ja hengelliseen elämään. Tällainen kääntymys panee peliin ’koko sielun’, siis koko moraalielämän.” (s. 78)

Päälinja on selvä:

”Vetoavat ne sitten Sokrateen perintöön tai eivät, kaikki hellenistiset filosofiat myöntävät, että ihminen on vajonnut kurjuuteen, ahdistukseen ja pahaan, koska hän elää tietämättömänä: paha ei liity asioihin vaan arvoarvostelmiin, joita ihmiset asioista tekevät. Ihmisiä on siis hoidettava muuttamalla heidän arvoarvostelmiaan: kaikki nämä filosofiat tahtovat olla terapiaa. Mutta voidakseen muuttaa arvoarvostelmiaan ihmisen täytyy tehdä jyrkkä valinta: hänen täytyy muuttaa koko tapansa ajatella ja olla.” (s. 114)

Näin virittyy kohtalondraama: ”alemman minän kohoamisen todelliseen ja transsendentaaliseen minään, ilmiön, joka esiintyy kaikkialla antiikin filosofiassa.” (s. 167)

Yhteenvetona:

”filosofi ei ole filosofi keksimänsä tai kehittelemänsä filosofisen puhetavan omaperäisyyden tai laajuuden ansiosta, vaan elämäntapansa ansiosta. On ennen kaikkea tultava paremmaksi. Puhe on filosofista ainoastaan, jos se muuttuu elämäntavaksi.” (s. 180)

”Elämä ja puhe ovat siis yhteismitattomia mutta myös erottamattomia. Puhetta ei voi kutsua filosofiseksi, jos se on erotettu filosofisesta elämästä, eikä elämä ole filosofista, jos se ei liity tiukasti filosofiseen puheeseen.” (s. 182)

Puhe on usein hyödyksi sillä ”puhe on yksi tapa elää filosofista elämää dialogissa toisen tai itsen kanssa” (s. 182). Mutta filosofisessa puheessa piilee myös vaara:

”Kaikki koulukunnat paljastivat itse asiassa, millaiseen vaaraan filosofia joutuu, jos se kuvittelee, että pelkkä filosofinen puhe riittää, vaikka se ei olisikaan sopusoinnussa filosofisen elämän kanssa. Platonisti Polemonin sanoja lainatakseni koulukunnat vastustivat niitä, jotka pyrkivät saamaan ihailua syllogistisella argumentaatiotaidollaan mutta käyttäytyivät ristiriitaisesti itsensä kanssa, tai – kuten epikurolainen lause sanoo – niitä, jotka puhuvat tyhjää, tai – kuten stoalainen Epiktetos sanoo – niitä, jotka keskustelevat ihmisten elämäntavasta elämättä itse ihmisinä, niitä, jotka Senecan mukaan tekevät viisauden rakkaudesta (filosofia) sanan rakkautta (filologia).” (s. 182)

Filosofian harjoittaminen on pohjimmiltaan eettinen teko ja koko ajan kyse on suhteesta itseen, toiseen ja elämän kokonaisuuteen. ”Itsen tiedostaminen on siis moraalisen tilansa tiedostamista.” (s. 205) ”Se perustuu ennen kaikkea siihen yksinkertaiseen tosiasiaan, että kaikissa koulukunnissa filosofian alkuna on vieraantumis-, hajanaisuus- ja epäonnentilansa tiedostaminen ennen filosofian puoleen kääntymistä.” (s. 205)

Puhe on viisaasta ja viisaudesta. ”Mutta filosofisille viisas näyttäytyy pikemminkin filosofisen puheen kuvaamana kuin elävään henkilöön ruumiillistuneena ihanteena.” (s. 230) ”Filosofian historioitsijat eivät ehkä ole korostaneet tarpeeksi, miten merkittävä asema viisaan kuvailemiselle oli antiikin ajan filosofian opetuksessa.” (s. 230-1)

Ero nykyaikaiseen yliopistofilosofiaan on dramaattinen ja korostunut:

”On tunnustettava, että kun antiikin filosofinen koulu suuntautuu yksilöön muuttaakseen hänen persoonallisuutensa kokonaan ja yliopisto antaa todistuksia esineellistetystä tiedosta, niiden välillä on syvä kuilu.” (s. 265)